Bloggaaminen on parhaimmillaan juurikin sitä mitä mä saan teiltä – palautetta, vuorovaikutusta ja kehitysideoita! Iso kiitos kaikille kannustavista kommenteista mahakuviin! Niiden julkaiseminen blogissa ei ollut mulle mikään itsestäänselvyys, varsinkin kun joukossa oli muutamia vähän paljastavampiakin otoksia ja kaiken lisäksi en koe kroppani olevan parhaimmillaan tällä hetkellä kun kiloja on kertynyt vähän joka paikkaan. En sano että mulla mikään kroppakriisi olisi, vaan hyväksyn ja jopa rakastan vartaloani tällä hetkellä just tällaisena, mutta ei se silti ole helppoa laittaa itseään tuolla tavalla likoon tuhansien tuntemattomien ihmisten edessä.
Maanantaina päästiin mun laskujen mukaan raskausviikolle 34+0 eli nyt ollaan ns turvallisilla viikoilla. Lääkäri silloin joskus sanoi, että tälle viikolle asti lapsi pyritään pitämään vielä mahassa, mutta tästä eteenpäin kaikki pahimmat riskit on takanapäin eikä synnytyksen käynnistyminen olisi enää mikään katastrofi. Viime päivinä mulla on ollut sellainen olo että synnytys voisi käynnistyä parin viikon sisään, mutta se voi johtua ihan siitäkin että ite olisin jo valmis synnyttämään ja malttamaton näkemään Möhiksen. Kivuttomia supistuksia tulee useampi kerta päivässä, närästys on ihan järkyttävää ja jatkuvaa ja kaikki kyykistely vaatii juoksulenkkiin verrattavan suorituksen. Silti olo tuntuu kokonaisuudessaan aika normaalilta ja välillä meinaa unohtaa olevansa raskaana, kunnes närästys taas muistuttaa olemassaolostaan tai maha kiristyy kovaksi palloksi. Aika samoja fiiliksiä siis eletään kun Mineaakin odottaessa, paitsi etten silloin vielä tiennyt ennakoivista supistuksista mitään.
Pahinta tällä hetkellä on ehdottomasti se, että hermot kiristyy kotona normaalia helpommin. Minea alkaa kiukutella kaupassa, itellä on kengännauhat auki, järkyttävä närästys vaivaa, takki kiristää kyykistellessä.. Vaikka kuinka koitan olla stressaamatta, huomaan sykkeen nousevan sekunnissa ja mikä tahansa pienikin juttu tuntuu lähes mahdottomalta jo ajatuksenkin tasolla. Jotenkin hassua että niinkin pienet asiat saa maailman järkkymään samaan aikaan kun vielä viisi minuuttia aiemmin olen hymyillyt itekseni sitä kuinka onnellinen ja onnekas sitä voikaan ihminen olla. Ai mullako ei mielialat koskaan heilahtele?! Ehkä kutenkin pitää myöntää että on vaikea olla oma myönteinen itsensä jos taustalla tuntuu jatkuva epämukava ja huono olo.
Töissä tarvitsee juosta kilpaa aikataulun kanssa enää kahtena päivänä, ja sen jälkeen aion heittäytyä vapaalle niin täysillä että kaikki stressaantuminen ja hermostuminen jää pelkäksi huonoksi muistoksi. Tälle viikolle onkin vielä kivoja juttuja tiedossa, perjantaina neuvolaa ja mammatreffejä ruoan merkeissä, huomenna Minean satubaletti ja viikonloppuna rentoutumista tekemättä mitään sen järkevämpää. Eikö kuulostakin hyvältä? Vielä kun pakkaset hellittäisi edes sen verran että ulkoilustakin voisi nauttia niin sanoisin että loppuviikosta tulee suorastaan loistava!
