Raskauden ja osoitteenvaihdoksen myötä blogin lukijakunta on hieman muuttunut ja kasvanut huimasti, minkä takia kommenttiboksissa on välillä kyselty ja toivottu että mä kertoisin vähän enemmän itestäni postauksen muodossa. Blogin alkuaikoina pysyin aika anonyymina, vaikka omilla nimillämme ollaankin aina oltu, mutta pikkuhiljaa on tuntunut luontevammalta kertoa enemmän ja enemmän kun peruspostaustenkin myötä tekin olette varmasti saaneet jotain kuvaa siitä kuka täällä kirjoittelee. Sattumoisin juuri tänään ihana blogikollegani Essi muuten julkaisi postauksen, jossa kuvaillaan Essin silmin meidän porukan naisia – käykää siis ehdottomasti lukemassa tämä postaus, kuvaus musta on nimittäin aika osuva!

Kuka mä sitten oikein olen, mistä tulen ja mitä teen nykyään muuta kun bloggaan? Oon 30-vuotias, kotoisin Lahden seudulta, mutta nyt asunut Jyväskylässä jo reilut kymmenen vuotta. Vaikka nykyään meidän elämä on aika tasaista, seesteistä ja suhtaudun elämään ja mahdollisuuksiini superpositiivisesti, oli yläasteaika ehdottomasti hankalinta aikaa mulle. Pyörittiin väärissä kaveriporukoissa, koulu kyllä sujui loistavasti mutta opettajien kanssa en tullut ollenkaan toimeen ja istuinkin jälkässä vähän väliä. Seiskalla sain luokaltasiirron, mikä vaan tutustutti mut jälleen uusiin, ei niin toivottuihin kavereihin. Itelläni on onneksi aina pysynyt järki päässä, mutta sen aikaisilla kavereilla meni välillä aika kovaakin, eikä monikaan niistä tarinoista ole tänä päivänä päättynyt kovin hyvin. Mut varmasti pelasti se, että taustalla oli hyvä, huolehtiva perhe ja toisaalta olen myös aina ollut kunnianhimoinen oman elämäni ja pärjäämiseni suhteen. Nykyäänkin se näkyy siinä, että tykkään puuhata kymmentä eri asiaa vaikka aikaa ei olisikaan ja töissä minulle ei riitä se että tekisin vain perusduuniani. Työskentelen opetusalalla useammassa eri organisaatiossa, eikä tulevaisuuden suunnitelmiinikaan kuulu jumittua samaan paikkaan kymmeniksi vuosiksi.

Tapasin Nikon jo 15-vuotiaana ja seurustelu lähti samantien tosi tiiviisti liikkeelle. Oltiin yhdessä joka päivä, asuttiin lopulta molemmat meillä siihen asti kunnes muutettiin yhdessä Jyväskylään opiskelemaan. Mä suoritin yliopistossa kahta tutkintoa samaan aikaan, ja kaupallisen alan opinnot on vieläkin loppurutistusta vaille kesken. En tiedä tuleeko niitä koskaan tehtyäkään, mutta hukkaan opinnot ei ole menneet, jo se että aihe oli niin kiinnostava riitti mulle motivaatioksi. Opiskelun myötä kotiinnuttiin Jyväskylään niin että tänne ollaan jääty, vaikka yhtä lapsuudenkaveria lukuunottamatta kaikki asuvat jossain päin Etelä-Suomea ja heitä tulee treffattua valitettavan harvoin. Etenkin äitiyden myötä mä olen onneksi tutustunut moniin uusiin ihaniin ihmisiin täälläkin, mikä on mulle äärimmäisen tärkeää, sillä taidan olla vähän läheisriippuvainen. Tykkään tavata kavereita, juoruta kuulumisia enkä koskaan ole kieltäytynyt treffeistä vaikka olisi ollut sata koti- tai työhommaa tehtävälistalla. Ensin tulee oma perhe, sitten kaverit ja kaikki muu on toissijaista.

Perusluonteeltani taidan olla suht positiivinen, uskon nimittäin aina että kaikki järjestyy lopulta ja jos ite vaan haluaa, on melkein mikä vaan mahdollista. Tuttujen ja vähän tuntemattomampienkin seurassa mä olen yleensä puheliaimmasta päästä, ja muutenkin olen aika menevä tyyppi. Vielä ennen Mineaa yksi ystäväni sanoi että mä en ole helppo vaan varma kun kyse on siitä että pitäisi tehdä jotain ja mietitään ketkä on mukana. Heh, osu ja upposi! Samaan aikaan vastapuolena kaikelle tälle hömppämäisyydelle oon melkein perfektionisti, supertarkka siitä että kaikki pitää tehdä kunnolla ja jopa turhamaisen tarkasti. Välillä on vaikea sietää omia epäonnistumisia, mikä voi olla huonokin yhdistelmä sen kanssa että innostuu helposti uusista jutuista. Tähän kun vielä lisätään lievä jääräpäisyys ja vahvat omat mielipiteet niin taidatte jo suunnilleen osata kuvitella jonkinlaisen bloggaajan tänne puolelle ruutua.

Ehkä teen vielä joskus myöhemmin erikseen postauksen siitä, millainen ajattelen äitinä olevani. Vaikka jotain tyyliin onnistumiset ja epäonnistumiset äitinä.. Mutta jäikö tän postauksen jäljiltä vielä jotain hampaankoloon? Kysyä saa!