Vielä kesällä olisin voinut vannoa, etten mä ole niitä bloggaajia jotka kirjoittaa synnytystarinoitaan blogiin, mutta tässä sitä ollaan, Minean synnytystä kuvailemassa tuhansien tuntemattomien luettavaksi. Koko ajan lähestyvä toinen synnytys on saanut mut viime päivinä muistelemaan kavereidenkin kanssa aiempia synnytyksiämme, ja oli ihan kaivettava Minean synnytyskertomus vauvakurjan välistä lueskeltavaksi. Aika kun on tehnyt sen verran tehtävänsä etten ihan kaikkea muistanut, plus että synnytyksessä oli paljon sellaistakin mitä ei ensisynnyttäjälle itse tapahtuman aikana selitettykään vaan kaiken sai lukea vasta jälkikäteen paperilta. En kyllä tiedä liittyykö se enemmän siihen, että sairaalassa tiedettiin mun olevan pelkosynnyttäjä vai onko tämä aina käytäntönä jos äiti on ensikertalainen.
Erityisesti tänään on nämä ajatukset pyörineet mielessä, sillä nyt on viikkoja 36+2 ja Minea syntyi melkein tasan kolme vuotta sitten helmikuussa juuri näillä viikoilla, ja taisi sekin olla keskiviikko. Heräsin yöllä siihen että lapsivettä tuli jonkin verran ja samantien alkoi supistella kipeästi noin 10 minuutin välein. Pyörin pitkin yötä ympäri kämppää, välillä torkuin, pohdiskelin itekseni onkohan nämä synnytyssupistuksia ja odottelin että Nikolla soisi herätyskello. Niko lähti töihin, mutta varoittelin että sairaalaan voi vielä tulla lähtö jos kivut tästä kovenee tai väli tihenee. En ollut ihan varma voiko harkkasupistukset tulla näin kovina vai oliko tosi kyseessä, joten lähdin aamukävelylle naapurin kanssa kun kotonakaan ei ollut hyvä olla missään asennossa. Hetken kipuiluani katseltuaan naapuri ehdotti soittamista synnärille ja sieltä neuvottiinkin tulemaan näytille. En pakannut kamoja sen kummemmin mukaan, mutta sille tiellä jäätiin – olin 3cm auki, lapsivesitesti näytti plussaa ja synnytys oli selkeästi käynnissä.

Heti sairaalaan mentyä annettiin mulle antibioottia, jota jatkettiin lähes koko synnytyksen ajan. Tätä en tiennyt kun vasta aynnytyskertomuksesta luettuani, joten vielä tänäkään päivänä ei ole ihan selvää mikä syy sen antamiseen oli..kait se liittyi jotenkin vähäisiin raskausviikkoihin, lapsivesien menoon ja tulehdusriskeihin. Kokeilin tens-laitetta, josta ei ollut yhtään mitään hyötyä kivunlievittämisessä, ja vielä neljänkin tunnin päästä olin samat 3cm auki, vaikka supistukset oli tihentyneet ja kivut koventuneet. Olin päättänyt olla mahdollisimman pitkään ilman kivunlievitystä, mutta tässä vaiheessa kätilö ehdotti kokeilemaan jotain, että avautuminen saataisi etenemään. Kroppa taisi olla jumissa kaiken sen kivun kanssa, joten lopulta sain oxanest-kipupiikin joka kyllä helpotti kipuja mutta aiheutti sivuvaikutuksena järkyttävän huonon olon. Koko synnytyksen ajan seisoskelin ja kävelin, mutta oxanestin avulla sain hetken levättyä, vaikkakin samalla oksensin sekavissa lääkehöyryissäni.
Kipupiikin jälkeen ei mennyt kuin kolme tuntia ja olinkin yllättäen jo 8cm auki. Tässä vaiheessa uskalsin pyytää epiduraalia, jota jouduttiin pistää useampaan kertaan ennen kuin oikea paikka selästä löytyi ja samalla kaikki kipu katosi lähes hetkessä. Vielä kolmisen tuntia odoteltiin ponnistamisvaihetta, joka ensin eteni seisaaltaan ja loppu sängyllä polviseisonnassa. Loppuvaiheessa supistukset meinasi loppua kesken, kätilö pisti oksitosiinia ja ponnistaminen saatiin kunnolla vauhtiin. Tai ehkä kovin vauhdikkaasta toiminnasta ei voida tässä tapauksessa puhua, kun ponnistusvaihe kesti lopulta kokonaisuudessaan noin 1,5 tuntia. Koko synnytyksen kestoksi on merkitty 22 tuntia, joten kyllä niistä kipeistä supistuksista sai jonkin aikaa kärsiä.. Mulle synnytys oli kokonaisuudessaan kuitenkin enemmän kun onnistunut, koska epiduraali toimi täydellisesti poistaen kivun ja säilyttäen ponnistamisen tunteen, eikä imukuppia tarvinnut käyttää tai tehdä epparia.

Syntyessään Minea oli 2,8kg ja 48cm, pisteitä tuli 8/9 koska vauva oli alkuun hieman veltto mutta virkosi hienosti melkein heti. Napanuora oli kerran kaulan ympärillä, mikä taitaa olla aika yleistä ainakin mitä olen kavereiden synnytystarinoita kuullut. Jo synnytyssalissa Minea pääsi syömään rinnalle, mut passitettiin suihkuun ja tuoreille vanhemmille tuotiin iltapalaa. Synnytyksen ajan en missään välissä ehtinyt ajatella omaa jaksamista ja voimien riittävyyttä, mutta heti vauvan synnyttyä tajusin kuinka poikki olinkaan oltuani jaloillani noin vuorokauden putkeen syömättä mitään. Sängyllä maatessani jalat tärisivät toisiaan vasten niin ettei tikkaukset meinanneet onnistua, ja enemmän kuin mitään olisin halunnut nukkumaan. Sitä sanotaan että äidinrakkaus herää heti lapsen synnyttyä, mutta suoraan sanottuna sillä hetkellä olin niin uupunut ja sekaisin kaikesta, etten oikein osannut ajatella mitään. Vasta yön mittaan ja aamulla aloin tajuta että olin oikeasti synnyttänyt pienen ihmisen, jonka saisimme viedä mukanamme kotiin. Luulen, että nyt kakkoskierroksella sitä osaa suhtautua asiaan eri tavalla jo alusta asti, kun tietää mitä on tulossa tuon pienen ihmisen kanssa.
Sairaalassaoloajan Minealta seurattiin muutaman tunnin välein infektioarvoja ottamalla verikokeita yölläkin, mutta kaikki oli onneksi ok. Kätilön vaihduttua seuraavana päivänä mulle alettiin yhtäkkiä puhua vauvan punaisuudesta, maksasta ja bilirubiinista ja voitte varmaan arvata että ensireaktio oli paniikki, huoli ja itku. Mitään ei selitetty sen enempää, sanottiin vaan että homma kyllä hoituisi valokaapissa tarvittaessa ja turhia ei tartte huolehtia. Loppujen lopuksi onneks selvittiin kokonaan ilman kaappihoitoa kun arvot pysyi juuri ja juuri rajan alapuolella, mutta vielä sairaalasta kotiuduttua piti meidän rampata päivittäin verikokeissa labrassa ja soitella lääkärin kanssa arvojen muutoksista. Jälkikäteen oon miettinyt sitä, kuinka rutiinijutut on varmasti kätilöille jokapäiväistä duunia mutta silti pitäisi muistaa, ettei etenkään ensisynnyttäjät välttämättä ole niin perillä kaikesta ja asiat olisi hyvä selittää perinpohjaisemmin. Niin ainakin vältyttäisi turhilta säikähtämisiltä ja vanhemmatkin tietäisi mitä on oikeasti odotettavissa..

Vaikka Minea oli oikein hyvinvoiva vauva, pidettiin ruumiinlämpö sopivana triplavaatetuksella, toukkapussilla ja lämpöpulloilla tuplapeittojen alla. Imetys lähti heti loistavasti käyntiin, mutta maidonsaanti haluttiin silti vielä varmistaa parilla annoksella lisämaitoa. Olin niin friikki imetyksen suhteen etten suostunut antamaan tuttipulloa vaan lisämaito hörppyytettiin pienellä ruiskulla suuhun. Minea nukkui jo sairaalassa suurimmaksi osaksi mun vieressä sängyllä, kun se oli ehdottomasti helpointa jatkuvan imetyksen kannalta. Sai itekin nukuttua kunnon yöunia ne muutamat päivät mitä sairaalassa oltiin. Sillä aikaa kun me vietettiin sairaalapäiviä kävi Niko tekemässä lähimarketissa paniikkiostoksia (vaippoja, 50cm vaatteita..), pyykkasi vaatteita valmiiksi ja pisti pinniksen käyttökuntoon. Eikä muuten olla tästä mitään opittu, vaan edelleen on nytkin sänky kasaamatta ja vaatteet pesemättä 😀
Toiseen synnytykseen mä olen menossa täysin luottavaisin mielin! Ainoastaan on mietityttänyt kivunlievitys ja erityisesti se, kannattaako pyytää epiduraalia vai spinaalia jos nyt asian voi mitenkään vaikuttaa. Yritän tälläkin kertaa mennä mahdollisimman pitkälle ilman kumpaakaan, ja toivon pystyväni olemaan jalkeilla ponnistamiseen asti. Ponnistaessa en aio nytkään maata selälläni sängyllä, joten onko spinaali tällöin huono vaihtoehto jos se voi viedä tunnon jaloista..? Kumpaa suosittelette, epiduraalia vai spinaalia? Kauan teillä on synnytykset kestäneet ja millä viikoilla olette synnyttäneet?