Lupaan että tälle viikolle on tiedossa muutakin kuin pelkkää vauvaa blogin täydeltä, mutta tiedätte varmaan että tässä vauvakuplassa on vaikea saada ajatuksia kohdistettua mihinkään muuhun. Tekee vaan mieli höpöttää vauvajuttuja, tuijotella Möhistä, ottaa välillä pari kuvaa, silitellä päätä ja huokailla ihastuksesta. Välillä on käytävä tarkistamassa että onhan se varmasti totta että meillä ihan oikeasti on ihana, täydellinen vauva joka täysin yhtäkkiä ilmestyi meidän elämään. Vaikka tähän kaikkeen on ollut vajaa 9 kuukautta aikaa varautua ja totutella ajatukseen, tuntuu uusi perheenjäsen silti käsittämättömältä ihmeeltä ja paljon suuremmalta ilolta kuin olisi koskaan uskonut!
Mahtavuutta on myös se, että kaikki on nyt niin hyvin että eilen illalla päästiin lähtemään kotiin, vaikka vielä aamulla lääkäri kirjoitti tarkastuksen jälkeen papereihin ei kotiudu tänään, tarkkaillaan vielä. Möhiksellä on verensokerit ollut koko ajan liian alhaiset minkä takia imetyksen lisänä annettiin sairaalassa sekä luovutettua että mun pumppaamaa maitoa. Alhaiset sokerit taas saa aikaan uneliaisuutta eikä Möhis millään jaksanut pysyä hereillä edes sen aikaa että saisi mahansa täyteen, ja kaiken lisäksi kurkussa epäiltiin olevan sen verran vielä lapsivettä että limaisuus hankaloitti imemistä. Varmuudeksi sairaalassa otettiin eilen vielä verenkuva ja tulehdusarvot, mutta ne oli onneksi molemmat kunnossa, ja Iltapäivästä sokeritkin pysyivät kolmen mittauskerran ajan sen verran hyvinä, että kätilö uskalsi antaa kotiutusluvan kun olin jo kovasti sitä kysellyt. Ennen lähtöä kehotettiin syöttämään kahden tunnin välein ja antamaan kotonakin tarvittaessa vielä pumpattua maitoa imetyksen päälle, ja huomenna käydään vielä labrassa ottamassa viimeiset bilirubiiniarvot. Mulla on tällä hetkellä hyvinkin luottavaine olo, sillä Möhis on tuntunut koko ajan virkistyvän ja nyt kotona ollessa maitokin on maistunut niin tiuhaan tahtiin, ettei lisämaitoa ole tarvinnut antaa ollenkaan. Pitkin yötäkin syöttöjä oli lähemmäs kymmenen maratonmittaista sessiota, ainakin siltä se aamulla tuntui..
Minea on ottanut veljen vastaan paremmin kuin hyvin, ja jo sairaalassa käydessä tyttö oli täyttä onnea, ja sama meininki on jatkunut kotonakin. Veljeä on käytävä vähän väliä halimassa, silittelemässä ja pussailemassa, veljen kanssa pitäisi päästä jo leikkimään, syöttäminen ja ulkoilu kiinnostaisi kovasti ja koko ajan haluttaisi pitää Möhistä sylissä tai pukea jotain sukkaa tai tumppua. Eilen illalla tuli ainoat kiukut nukkumaanmenon aikaan ja nekin kohdistui muhun, varmaan pientä kapinointia siitä, että mä olen ollut pari päivää pois kotikuvioista. Tänään oon mäkin kelvannut nukuttamaan ja apuun arkirutiineissa, joten tilanne on vielä toistaiseksi aika yllättävän rauhallinen. Edes Pablo ei ole ollut yhtään ihmeissään, vaan rennosti katselee vierestä jos Möhis köllöttelee sohvalla. Viimekertaiset haukkumiset ja järjettömät nuolemiset on tällä kertaa jääneet kokonaan, joten taitaa olla tuttua juttua jo Pablollekin.. Tiedän ettei kaikki tule jatkumaan ihan näin seesteisenä koko aikaa, kun jossain vaiheessa se Mineankin kapina varmaan herää ja vauvakin alkaa olla vaativampi, mutta nyt ainakin toistaiseksi koitetaan nauttia tästä niin kauan kun tätä kuplaa kestää.
