Blogissa ja kommenttiboksissa on viime päivinä käynyt aikamoinen kuhina, mikä yllätti mut suuresti. Onhan se tietenkin selvää että kun blogissa jakaa mielipiteen, saa mielipiteitä myös vastaukseksi. Ja niitähän mä kaipasinkin, kiitos siis siitä että jaksatte kommentoida, olla enimmäkseen asiallisia ja ymmärtää muitakin näkökulmia kuin vain niitä, jotka itse koette oikeiksi. Joskus sitä vain itse yllättyy siitä, kuinka eri tavalla joku voi tekstiä lukea kuin mitä on sillä koittanut sanoa. Pitää kuitenkin koittaa muistaa että siellä ruudun takanakin on aika joukko hyvin erilaisia ihmisiä – jos blogissa käy päivittäin tuhansia yksittäisiä lukijoita, niin ei ole todellakaan mikään ihmekään että mielipiteiden kirjo on laaja niin hyvässä kuin pahassakin.
Kaikki lukijoista ei ole seuranneet meidän touhuja kovinkaan pitkään eikä ehkä tiedä millaista vauva-arkea meillä on esikoisen kanssa eletty. Silloin en vielä pitänyt blogia tai muutenkaan tiennyt blogimaailmasta yhtään mitään, mutta joissain postauksissa olen aiemminkin maininnut Minean itkuisuudesta, koliikista ja siitä, että ensimmäinen vuosi meillä nukuttiin tosi huonosti. Niin varmaan kaikissa perheissä nukutaan, mutta täytyy myös muistaa että ihmiset kestää huonosti nukuttuja öitä eri tavalla, ja on niitä lapsiakin erilaisia eikä kaikilla ole sen ihmeempiä unitaisteluita. Ensin kun on kaksi kuukautta kantanut huutavaa vastasyntynyttä päivisin ja iltaisin, sitten seuraavat puoli vuotta taistellut imetyksen kanssa imettäen suunnilleen puolen tunnin välein myös öisin ja lopuksi heräillyt vuoden ikäisen lapsen kanssa useamman kerran yössä, niin voin rehellisesti sanoa että kakkosen kohdalla olen valmis etsimään muita vaihtoehtoja nukuttamiseen, ettei kohta huomata olevamme jälleen samassa tilanteessa. Minean ollessa puolivuotias syöntivälit tihenivät lähes varttiin, öisin valvottiin ja heräiltiin koko ajan ja muistan kiroilleeni seinille ja laskeneeni mielessä uudelleen ja uudelleen tuhanteen tai sataan miettien, että kun pääsen tämän loppuun on vauvan pakko jo nukkua. Ei me välttämättä oltu mitenkään poikkeuksellisia asian suhteen, mutta mun pää ei olisi enää kestänyt ja siksi siirryttiinkin 8kk kohdalla korvikkeeseen. Sehän auttoi kuin ihme, parin viikon päästä Minea nukkui kolmenkin tunnin pätkiä ja vaikka syöttäjäksi kelpasin edelleen vain minä, tuntui arki huomattavasti kivemmalta hyvin nukkuneena.
Jos nyt toivon Möhiksen oppivan nukahtamaan itse sänkyynsä tissin tai sylissä kantamisen sijasta, on se mielestäni kovin kummallinen tulkinta, ettei lapsi saisi riittävästi syliä ja läheisyyttä. Möhiksen nukahdettua ekaa kertaa sitteriin ryntäsin epäuskoisena ja lähes tippa linsissä kertomaan Nikolle, että meidän lapsi ihan oikeasti nukkuu sitterissä! Joillekin arkipäivää, mulle jotain täysin uutta ja käsittämätöntä. Tai jos toivon ettei tällä kertaa päädytä 24/7 kantamiseen – se ei tarkoita sitä, etteikö lapsen itkuihin reagoitaisi. Itkevä lapsi on eri asia kuin nukkuva lapsi. Tälläkin hetkellä sadat suomalaiset lapset nukkuu ihan itsekseen päiväunia sängyissään tai ulkona rattaissa, ajatelkaa! Vaunuissa varmaan mekin oltaisi aikoinaan Mineaa nukutettu enemmänkin, mutta aika pian huomattiin ettei tyttö viihtynyt niissäkään ellei vaunut olleet koko ajan liikkeessä. Pihaan pysähdyttyä kuului takuuvarmasti viiden minuutin sisällä kutsuhuuto ja unet oli nukuttu.
Jos meidän vauva-arki osoittautuu tämänkin vauvan kanssa hieman haastavammaksi, tulee vertaistuki tarpeeseen, ja siksi onkin mahtavaa että mulla on tämä blogi, jossa kirjoittaa asioista, kysyä neuvoa ja saada lukea muiden kokemuksia. On ollut kiva huomata kuinka paljon sieltäkin löytyy raskaana olevia tai pienen vauvan äitejä, joten samassa veneessä ollaan!
Iloa keskiviikkoon!
