Kolmas päivä ja kuume vaan jatkuu. Plus että sen lisäksi kuvioihin on tullut oksennustauti, joten arvaatte varmaan ettei just nyt ole mikään voittajafiilis. En tiedä minkä pöpön oon oikein saanut, mutta sormet ristissä toivotaan ettei tämä vaan tarttuisi noihin meidän pikkumuruihin. Imetys taitaa ainakin jollain tasolla suojata Möhistä? Mun tämän päivän huikeimmat saavutukset on olleet se että jaksoin pestä hiukset ja istua parituntisen autossa, kun Niko kävi hakemassa meidät Lahdesta. Piti jo eilen huristella kotia kohti, mutta mun oloilla ajaminen ei vaan olisi onnistunut mitenkään päin, joten Niko hyppäsi aamulla bussiin ja ajoi koko porukan Lahdesta Jyväskylään.

Ruoka ei ole maistunut muutamaa banaania ja smoothieta lukuunottamatta ollenkaan, ja kaikki muu kuin vesi meinaa samantien nousta ylös. Ei mene siis kovin hyvn nesteytyksenkään suhteen, vaikka oon koittanut juoda elektrolyyttijuomaa kaksin käsin ja vettä sitäkin enemmän. Ensin pelkäsin, voinko kipeänä imettää mutta facebookin imetystukiryhmästä löytyi tietäväistä porukkaa, joka osasi sanoa ettei tautien pitäisi tarttua maidon välityksellä. Nyt pelkään, miten käy imetyksen noin muutenkin, sillä heikon nesteytyksen takia on maitoa varmasti tullut parina päivänä normaalia vähemmän. Välillä olokin oli niin heikko, etten jaksanut hoitaa Möhistä ollenkaan ja äitini antoi kahtena päivänä pariin otteeseen pienen määrän korviketta imetyksen lisänä. Nyt taas kotiympyröissä ollaan palattu korvikkeettomaan aikaan, ja tiheisiin imetyksiin, mutta illan viimeinen tunti oli kyllä sellaista kiukkua, että olin jo tosi vähällä kaivaa pakkasesta lypsettyä maitoa. En kuitenkaan vielä ole valmis luovuttamaan, joten taistellen mennään seuraavat päivät.

Jo Minean kanssa imetys oli hankalaa, tyttö syntyi hyvin uneliaana ennenaikaisena vauvana eikä koskaan oppinut kunnon imuotetta, joka olisi tehokkaasti aktivoinut maidontuotantoa. Sairaalassa neuvottiin olemaan pumppaamatta vaikkei Minea juurikaan syönyt, joten maidon määrä tasaantui jo alkumetreillä aika alhaiseksi. Myöhemmin koitin kyllä lähes itku kurkussa pumpata, kävin imetystukiryhmässä, etsin netistä tietoa ja tein kaikkeni että saisin maidon lisääntymään, mutta mikään ei vaan auttanut. Siksi varmaan kaikki kärjistyikin 6kk iässä niihin vartin tai puolen tunnin välein tapahtuviin yöheräämisiin, ja jo vauvana tissillä oltiin yli puolet vuorokaudesta. Möhiksen kanssa on mennyt siinä suhteessa paremmin että syöttövälit on päivällä kaksikin tuntia, iltaa kohden alkaa tankkaus, mutta alkuyöstä taas palataan kahteen tuntiin kunnes aamuyöllä väli voi olla vain tuntiakin.

Mineasta muistan sen kuinka surullinen olin siitä, ettei meillä koskaan ollut naureskelevaa, iloisesti jokeltelevaa vauvaa niin kuin muilla, vaan jatkuvasti oli joko nälkä tai mahavaivoja. Ne pari kertaa kun Möhikselle ollaan korviketta annettu, on näyttänyt että vauva on pidempään tyytyväisempi kuin pelkällä rintaruokinnalla, jolloin nälkä tuntuu vaivaavan jatkuvasti. Moni varmaan luovuttaisi jo tässä vaiheessa, mutta jotenkin musta tuntuu että imettämisessä monestikin on kyse äidin jaksamisesta. Imetetty vauva syö huomattavasti useammin, ja jos äiti vain jaksaa olla saatavilla suurimman osan vuorokaudesta, kasvaa lapsi rintamaidolla ihan varmasti. Joillain vain taitaa olla huonommin maitoa varastoivat rinnat, jolloin lapsi saa pienempiä määriä kerralla ja tarvitsee vieläkin useampia syöttökertoja. Mitä luulette, onko tässä mitään perää?

Pakko myöntää että välillä käyn taistelua itseni kanssa siitä, että ajatus korvikkeen antamisesta vaikka joka ilta tuntuu yllättävän houkuttelevalta. Tulee jo nyt myös mietittyä, kuinka kauan aion tätä vauvaa imettää – Minean kanssa täysimetystä kesti 5kk ja kiinteiden ohella 8kk asti. Se tuntui ihan sopivalta silloin, ja luulen että aika samoilla mennään Möhiksenkin kanssa, sillä tuntuu että aika kuluu käsittämättömän nopeasti ja ennen kuin huomaankaan, on meidän pikkuvauva konttaava pikakiitäjä. Sitä mä olen aina ihmetellyt, että miten imetys tuntuu kuitenkin niin monelle aiheuttavan päänvaivaa, omantunnontuskia ja hankaluuksia, vaikka sen pitäisi olla yksi luonnollisimmista asioista? Ennen Mineaa kuvittelin kaiken sujuvan kuin itestään, sen kun laittaisi tissin suuhun ja vauva alkaisi imemään. Harmi ettei se kaikilla ihan niin vain mene, vaan ennemminkin kuulee monilta äideiltä niitä taistelutarinoita vauvakuukausilta. Kertokaahan tekin omat tarinanne kommenttiboksiin, ja vinkkejä meidän taisteluun otetaan ilolla vastaan!