Jo aamu lupaili tänään normaalista poikkeavaa päivää, kun molemmat lapset heräsivät aikaisemmin kuin yleensä, Nooa jo puoli seitsemän ja Minea vajaa tuntia myöhemmin. Mun nukkumaanmenoajoilla ei vaan herätä tuollaisiin aikoihin, joten olisi pitänyt samantien päättää ettei koko päivän aikana tarvitse saada aikaan yhtään mitään. Mutta, päinvastoin tungin päivän täyteen ohjelmaa, juoksin pää kolmantena jalkana lasten kanssa aamusta iltaan koko ajan jotain touhuten, kunnes ilta koitti ja ravasin kolme tuntia ympäri meidän keittiön saareketta. Ai miksikö? Aloitetaanpa ensin aamusta.

Aamutouhut tehtiin perinteiseen tyyliin. Ensin herätään minä ja Nooa, Nooa jaksaa parhaiten seurustella aamun ensimmäisen tunnin, jolloin hymyillään, katsellaan leluja ja jutellaan. Minea heräsi katsomaan Pikku Kakkosta, piti pienen yhden naisen konsertin meille ja söi aamupalan. Sain Pikku Kakkosen askarteluista idean askarrella Mineankin kanssa heti aamusta, ja mukaan kutsuin ystävän lapsineen, kun oltiin jo eilen puhuttu että tänään voisi taas nähdä pitkästä aikaa. Kuluneen kahden viikon aikana on nimittäin saanut keksiä paljon enemmän kotona puuhasteltavaa ja kutsua useammin leikkikavereita Minean seuraksi, kun kerhot on olleet pidemmällä tauolla.

Olin jo puoli kasilta viestittelemässä Erikalle, joten sanoin samalla laittavani aamupalaa koko porukalle, niinpä meillä oli poikkeuksellisesti täysi meno päällä jo ennen aamuyhdeksää. Syötiin kinkkupiirakkaa, Lidlin goudasämpylöitä, juustokakun jämät ja porkkanakakkua. Tytöt leikki ehkä kymmentä eri leikkiä, Minea ehti vaihtaa vaatteet vähintään viiteen kertaan ja saatiin kuin saatiinkin myös askartelut tehtyä kahdesta huomiota vaativasta pikkupojasta huolimatta. Tyttöjen vessapaperirullaeläimistä tuli tajuttoman hienoja, ja katselin vieressä suu auki kuinka hienosti Minea osasi leikata ympyrät kartongista. Eläinten korviksi tytöt liimasi hassut pompulat, mutta ei ne menoa haitanneet, näkeehän noista aivan selvästi mistä eläimistä on kyse :)?

Kaverit lähti kotiin lounaalle, mekin syötiin ja rentouduttiin hetki kunnes keksin lähteä noiden kahden kanssa kaupungille. Se oli virhe. Huonosti nukuttu yö, molemmilla lapsilla aikainen herääminen ja Nooan pätkittäiset aamu-unet yhdistettynä touhukkaaseen aamuun oli sellainen kombo, että Minea ehti jo ennen lähtöä kiukuta pariin kertaan, ja Nooa hoitikin sitten loput. Ehdittiin käydä kahdessa kaupassa ja napata Nooalle parit vaatteet, kunnes Nooa hermostui rattaissa ja suunnattiin kahvilaan haukkaamaan patonkia ja munkkia. Nooa ei kuitenkaan suostunutkaan syötön jälkeen rauhoittumaan, vaan jatkoi kiukkuamistaan, joten mun tee jäi puoliksi juomatta ja munkki lähti pussissa mukaan. Puolijuoksulla ravattiin Forumin läpi parkkihalliin Nooa koko ajan rattaissa kiljuen. Parkkihallissa kiljuminen kaikui kivasti ympäri koko hallia sen ajan kun pakkasin auton ja irrottelin kaukaloa rattaista, ja eiköhän kaukalo vielä sattunut jotenkin jumittumaan rattaisiin niin että operaatio kesti tavallista pidempään. Automatkalla sitten tapahtui se, mitä olen pelännyt Nooan syntymästä lähtien, Minea sanoi että Nooa kyllä voisi kömpiä takaisin äitin mahaan ja pysyä siellä. Koskaan aiemmin ei Minea ole sanonut yhtään negatiivista asiaa Nooasta, ja kun kysyin miksi Minea niin sanoi, oli vastaus että Nooa itkee ihan koko ajan ja aina..

Minean kommentti jäi mieleen pyörimään, koska tiedän sen olevan ihan totta – meillä nykyään kiljutaan tai kähistään tyytymättömänä noin 70% hereilläoloajasta eikä päiväunistakaan tahdo tulla oikein mitään kuin sylissä tai liikkuvissa vaunuissa. Harmittaa kun tietää Minean kärsivän siitä eniten, mulla ei ole antaa Minealle aikaa kovinkaan paljoa ja tyttö joutuu leikkimään jatkuva huuto taustahälynään. Kaiken päälle Minea on jo sen ikäinen että tajuaa itkun olevan merkki hädästä tai tyytymättömyydestä, joten tyttö myös kovasti haluaisi olla auttamassa Nooan hiljentämisessä. Harmi vaan että välillä mikään ei tunnu auttavan, ja silloin huomaa Mineankin sulkeutuvan omiin juttuihinsa tappiomielialalla.

Mä vein vielä viiden aikaan Minean balettiin ja jäätiin kirjastoon tunnin jälkeen valitsemaan uudet iltasadut. Kotona odotti huutava Nooa ja mun kolmen tunnin jumppamaraton ympäri keittiötä Nooa sylissä. Molempien lasten nukutuksetkin tuntui tänään olevan erityisen hankalaa, ja Mineakin oli varmaan niin yliväsyneenä ettei saanut unen päästä kiinni. Minea ei tule meidän sänkyyn juuri koskaan, mutta lopulta makasin imettämässä Nooa ja Minea nukkui toisella puolella sänkyä unilelut kainalossaan. Silloin taas tuntui, ettei päivän kaoottisuudella ole mitään väliä, kun mulla on nämä kaksi, mutta muuten on myönnettävä että ymmärrys on viime aikoina ollut vähän koetuksella Nooan kiukutessa aamusta iltaan. Ajattelin lauantaina suunnata Nooan kanssa lapsimessuille, mutta alkoikin vähän jännittää tuleeko siitä mitään, jos Nooa päättää herätä rattaissa. Mitä jos – turha sitä on etukäteen jossitella, mutta aika todennäköistä se varmaan kuitenkin on että joudun ravaamaan messuhallin läpi Nooa sylissä kiljuen. Siinä ei auta kuin toivoa, että muu häly hallissa on niin kova, ettei kukaan kiinnitä meihin sen enempää huomiota.. Heti tulevalla viikolla ajattelin sitten ottaa itseäni niskasta kiinni, ja kokeilla keinon toisensa jälkeen helpottaakseni Nooan itkuisuutta, aloittaen ensimmäisenä maidottomuudesta. Jotainhan tähän on pakko keksiä vai auttaako vain aika?