Taas olisi viikonloppu edessä, niin käsittämättömältä kun se musta tuntuukin. Eikö me just vasta oltu messuilemassa ja mummolassa? Maidoton on ollut tähän saakka yllättävän helppoa heti siitä lähtien kun sain kasvisrasvalevitettä leivän päälle, tajusin että lähes kaikki leivät on syötävissä ja kuulin että sallittujen listalle lukeutuu myös tummasuklaa, laku ja karkit. Ei pelkoa että pääsisin laihtumaan tai tulisi syötyä yhtään sen terveellisemmin kuin normaalistikaan! Ennemminkin joku puolustusreaktio on pistänyt ahmimaan herkkuja entistäkin enemmän 😀

Tiedättekö mitä tämä kulunut viikko on saanut mut erityisesti arvostamaan? Ystäviä. Tiesin kyllä, että ympäriltäni löytyy mitä mahtavampia tyyppejä, ja esim meidän mammaporukkaa oon hehkuttanut blogissakin varmaan kyllästymiseen saakka, mutta silti! Yksi kiikuttaa mulle maidottomia tuotteita ruoanlaittoon omasta kaapistaan ja vielä vinkkien kera, toinen tuo itkuhälyttinet lainaan ja pitää tälle huonomuistiselle video-opastuksen niiden käytöstä, kolmas kaivelee netistä tietoa maidottomasta dieetistä ja leipoo maailman parhaan maidottoman vadelma-suklaakakun teehetkeen ja neljäs kyselee whattsappissa miten menee ja joko teillä meno helpottaa. Kyllä mun on täytynyt tehdä jotain oikein kun tällaisia ihmisiä pyörii ympärillä siitäkin huolimatta, että itellä ei ehkä just nyt ajatus juokse normaalia vauhtia eikä juttu luista niin kuin ennen. Miten sitä yleensäkään jaksaisi yhtään mitään ilman ystäviä?

Vaikka voisin omistaa koko postauksen ystävyydelle, piti mun ottaa myös kantaa tämän postauksen herättämiin ajatuksiin. Moni oli sitä mieltä, että Nooan itkuisuus johtuu meidän päivien levottomuudesta ja siitä, että ollaan ihan liikaa menossa. Pakko sanoa, että koko ajatus meidän hektisestä elämästä sai mut lähinnä huvittumaan, joten trust me, liian täyteen ahdetuista päivistä ei ole kyse. Meillä ehkä käy usein leikkikavereita Minean seurana, mutta silloinkin meno on sitä mitä se olisi omallakin porukalla. Nooan kanssa on uskaltauduttu kolme kertaa kaupungille, muutama kerta kaverille kylään ja kahdesti mummolaan. Kaikki muu aika on vietetty koti-kauppa-puisto-akselilla, mikä tuskin vauvaa stressaa, vaan ennemminkin normaalissa päivärytmissä pitäytyminen auttaa luomaan sitä tasapainoisempaa arkea. Se yksi päivä oli poikkeus, ei meidän normiarkea.

On aika normaalia, että elämä näyttäytyy sinne puolelle ruutua melko toisenlaisena kuin mitä se ehkä oikeasti on. Yleensä kirjoitan vain niistä päivistä, kun meillä on ollut jotain ohjelmaa, koska ajattelen tavallisten päivien olevan kirjoitusarvoltaan aika tyhjänpäiväisiä. Herättiin, puistoiltiin, syötiin makaronilaatikkoa, jonka maistamisessa en onnistunut mitenkään erityisen hyvin, koitin saada Nooan unille ja Minea kattoi Netflixiä, leikittiin retkeilijöitä ja frozenia, syötiin, ulkoiltiin, leikittiin, syötiin, mentiin nukkumaan. Tylsää näin blogista luettuna, eikö? Nämä postauksen kuvat oli kuitenkin jo valmiina odottelemassa, vaikka ovatkin vain ihan tavalliselta puistoreissulta – niissä kun sentään vilahtaa parin kuukauden takainen takkihankinta ja lempparikengät. Jonkinlaista uutisarvoa siinäkin, että tykkään sekä takista että kengistä aivan hulluna, ja viime viikot on tullut käytettyä molempia lähes 24/7.

Nyt unille että jaksaa taas huomenna pysyä noiden kahden perässä. Nooan aamut on aikaistuneet niin että tänäänkin poika oli jo aamupäikkäreillään kun Minea kömpi vähän ennen puolta kymmentä ylös sängystään. Toisella venyy nukahtaminen iltaisin ja toisella aikaistuu herääminen aamuisin. Ei mikään paras mahdollinen yhdistelmä, mutta siedettävä jos ite muistaa mennä ajoissa nukkumaan..