Tälle päivälle oli lupailtu sadetta ja ukkosta, joten pelattiin varman päälle ja lähdettiin jo aamusta meidän lähirantsuun uimaan. Mun velikin lähti vielä viikonlopuksi tänne meille, joten Mineahan oli enemmän kun innoissaan useammasta uittajasta. Varmaan mikään muu ei tällä hetkellä saa Mineaan samalla lailla vauhtia ja säpinää kuin tieto siitä, että pian pääsee uimaan. Pimu lauleskeli, hyppi, tanssi ja kiljahteli koko matkan ja kotona odottaessa kamojen pakkaamista. Ja sitä tavaraahan muuten on, siltikin että asutaan parin sadan metrin päässä rannasta..

Uskomatonta, mutta mäkin heitin talviturkin vasta tänään! Aiemmin on tullut vain kahlailtua rantavesissä ja mies on hoitanut tytön uittamisen, mutta nyt uskaltauduin itekin, ehkä pienen painostuksen alaisena. Vesi oli lopulta jopa lämpimänkin tuntuista, joten eiköhän tässä tule vielä pulahdettua kerta jos toinenkin kun tuolla rantsussa nyt kuitenkin lähes päivittäin joutuu käymään. Niin tai joutuu ja joutuu, näin vähäaurinkoisena kesänä näiden uintikelejen toivoisi jatkuvan vähintään koko heinäkuun!

Mun Crocsit ei ehkä olleet ne parhaat biitsikengät, hiekka nimittäin inhottavasti kulkeutuu pohjan väliin ja kotona kenkiä saakin kopsutella puhtaiksi.. Muuten nämä pitsibaltsut on mulla olleet kaikkialla joka päivä, ainakin lähestulkoon 😀

Minea sai kaveriltaan ”tatskoja” ja niitä löytyy nyt koko lähipiirin jaloista ja käsistä! Harmi että ne ehti jo loppua eikä uusia taideta hankkia – musta nimittäin tuntuu, että nää vaan kestää ja kestää eikä kulu millään pois. Toisaalta oon kyllä kummasti ehtinyt tässä parissa päivässä tottua ajatukseen tatuoinnista nilkassa, pitäisköhän..?

Entäs teillä, meneekö päivät samalla kaavalla vai vieläkö siellä jaksetaan reissata?