Tää viikonloppu oli meillä tosiaan aavistuksen erilainen kun saatiin pitkäaikaiset ystävät kylään pienen 9-kuukautisen poikansa kanssa. Auringon paistaessa, päivät lorvien tuli niin kesälomafiilis, että voi olla enää vaikea saada työnteosta ensi viikollakaan kiinni, puhumattakaan seuraavista viikoista kun Minea jo aloittaa lomailun mun vanhempien kanssa.

 Joku se meillä osaa rennosti ottamisen taidon paremmin kuin muut!

Kun lähes kaikki ystävät asuu yli sadan kilometrin päässä, tulee toisia nykyään nähtyä liian harvoin, onneksi kesä yleensä vähän korjaa tilannetta. Ystäviemme ihastuttava hymypoika tuntui olevan niin ihanan helppo hoidettava, että itelle tuli väkisinkin mieleen kuinka rikki ite olin vielä tuohon aikaan, kun taistelut imetyksen kanssa oli vasta muutama viikko sitten jäänyt taakse ja yöt nukuttiin äärettömän huonosti, vai nukuttiinko me ollenkaan? Silloin taisin sanoa miehellenikin, ettei meidän perheeseen tulisi koskaan lisää vauvoja tai sitten tuttipullo tyrkättäisi heti laitoksella suuhun! Niin se kuitenkin aika kultaa muistot, ja nyt jälkikäteen tuo Minean eka vuosi tuntuu niin lyhyeltä ajalta että sen seisoisi vaikka tarvittaessa päällään. Lopulta kun kaikki kuitenkin tuppaa järjestymään..

Ihmetteleekö kukaan muu tota pikkumiehen ”pottaa”?!? Se on Bumbo, jokaäidin unelmatuoli, johon vauvan voi laittaa nököttämään kun haluaa esim syödä ruokansa rauhassa tai käydä suihkussa. Paras keksintö aikoihin vai turhake?

Hahaa, taitaa olla mulla vielä vähän harjoiteltavaa ranskanletin teossa :DD!

Viikonloppuna jutut taisi enimmäkseen meillä pyöriä erilaisissa lapsiaiheisissa keskusteluissa, vaikka ehdittiinhän me grillailla ja ulkoillakin lähes joka välissä. Ystäviemme pikkuinen on juuri siinä kasvuvaiheessa että perään saa katsoa joka sekunti ja silti pää kolahtelee vähän väliä kaapin kulmiin tai lattiaan. Tästä saatiin hyvät pohdiskelut mm siitä, kuinka erilailla äitit suhtautuvat varovaisuuteen, toiset antaa lasten temmeltää ja toivoo niiden oppivan pienistä muksahduksista kun taas toiset juoksee jatkuvasti perässä nostamassa pikkuista turvallisemmille leikkikentille. Mä olen tainnut aina olla enemmänkin sieltä huolettomasta päästä, sillä Minea on saanut kiipeillä ja juoksennella kaikessa rauhassa jo pienestä asti, ja onhan se pienten ruhjeiden määrässä näkynytkin. Tyttö istui omenaakin haukkaillen rattaissaan jo ensimmäisenä syksynään, kun innostuttiin sormiruokailusta toden teolla! Liian huoletontako? Jälkikäteen täytyy huokaista helpotuksesta, ettei mitään vakavampaa ole sattunut, ja onhan lapset tietenkin kaikki niin erilaisia. Mihin porukkaan te kuulutte, tuplavarmistajiin vai huolettomiin?

Akut on joka tapauksessa ladattu, kiitos Suvi, Jouni ja Joonatan! Rentoa sunnuntaita ihan jokaikiselle!