Valtavan iso kiitos kaikille onnitteluista, ne ihan oikeasti lämmittää sydäntä vaikka kommentin olisikin jättänyt joku mulle täysin tuntematon. Tiedän, että sielläkin iloitaan asiasta, ja mun on helpompi jatkossa jakaa raskauteen liittyviä ajatuksia teidänkin kanssa <3<3
Suunnilleen viikolla 4-5 tein positiivisen raskaustestin (yhden vain, mä en oo sitä tyyppiä joka ryntäisi apteekkiin hakemaan vielä viisi tikkua lisää varmuuden vuoksi), ja jo heti ensi viikoista alkaen mun olisi tehnyt mieli kirjoittaa asiasta blogissa. En tuntenut niinkään tarvetta puhua läheisimmille kavereille, vaan ennemminkin jakaa ihmetystä ja mietteitäni puolituntemattomien kanssa tietäen, että joku olisi varmasti samassa onnen kuplassa ja voisi vertailla kokemuksiaan omiini. Harkitsin jopa anonyymin sivublogin perustamista, jossa avautuisin kaikesta, mutta lopulta järki puuttui peliin ja kehotti miettimään jo nyt vähissä olevaa vapaa-aikaani. Thank god for that, jäisi muuten se yksikin telkankatseluilta viikossa väliin tai vaihtoehtoisesti yöunista saisi luopua kokonaan.
Alkuraskauteen kuuluu ehdottomasti ne kaikkein jännittävimmät vaiheet, kamalimmat olot ja sekavimmat ajatukset. Siksi ehkä se kirjoittamisen tarvekin oli silloin niin suuri. Toisaalta en edes tiedä, mitä olisin sanonut, raskaus on mielestäni edennyt kokonaisuudessaan helposti ja yhtä vaivattomasti kuin Mineankin kanssa. Mineaa odottaessani säästyin pahalta ololta lähes kokonaan, mutta tällä kertaa sain oksentaa koko heinäkuun, aamusta iltaan, mikä oli mieltä raastavaa siksi, ettei asiasta voinut vielä puhua, vaikka puistossa istuin naama valkoisena odottaen että pääsisi jälleen kotiin jatkamaan oksentamista. Voin vaan kuvitella kuinka hyvää seuraa olin ystävilleni pitäessäni itseni kasassa vain vaivoin, mutta minkäs teet, ei siihen oloon auttanut yhtään mikään!
Koska olen onnellisessa asemassa sen suhteen, etten ole kokenut keskenmenoja tai joutunut odottamaan raskaaksi tulemista pitkään, en myöskään ole osannut pelätä tämänkään raskauden puolesta. Koko ajan oon luottanut siihen, että kaikki menee hyvin, vain ennenaikaisen synnytyksen riski käy välillä mielessä, kun ensimmäisellä neuvolakäynnilläkin terkkari otti puheeksi Minean viikolla 36 käynnistyneen synnytyksen. Asian murehtiminen etukäteen ei kuitenkaan hyödytä mitään, ja onhan siihen synnytykseen joka tapauksessa vielä kuukausia aikaa – ehtii niitä kauhukuvia maalailla vielä myöhemminkin..
Nyt mennään 16. raskausviikolla, pahoinvointi on onneksi lähes kokonaan poissa ja kaikki näytti olevan hyvin ensimmäisessä ultrassa. Jännityksellä odotan jo seuraavaa, kuukauden päästä olevaa rakenneultraa, jossa toivottavasti saadaan tietää sukupuoli. Helpottaisihan se kummasti hankintojen tekemistä, vaikka olen jo nyt alkanut ostamaan mahdollisimman paljon unisex-vaatetta Minealle, jotta ne myöhemmin sopisivat tarvittaessa myös pojalle. Mutta hurjalta joka tapauksessa ajatus vielä tuntuu, meitä on pian ihan oikeasti neljä plus yksi karvainen kaveri! Miten sitä pärjää kahden lapsen arjessa, palaako jo ekoina kuukausina puhki, mitä jos vauva ei nuku, entä jos Minea alkaa supermustasukkaiseksi, jos vauvalla onkin koliikki tai jotain vielä pahempaa, pitäisikö Minean jatkaa päivähoidossa jne. jne. Tuhat kysymystä on mielessä ja niihin varmasti vielä palaan täällä bloginkin puolella kunhan ensin saan omiin ajatuksiin jotain selvyyttä :). Löytyykö sieltä ruudun takaa muita raskaana olevia, tai kuinka innoissaan yleensäkään haluatte näitä raskauskuulumisia lukea? Tää on ihan uutta maaperää mullekin, joten vielä on vaikea sanoa millä tavoin ja kuinka paljon raskaus tulee täällä näkymään, mutta yksi osa blogia se joka tapauksessa jatkossa on – onhan se läsnä meiän arjessakin joka päivä.
