TAPAHTUI TÄNÄÄN..

Torstai alkoi tänään vähän eri lailla kuin yleensä, kun heti aamusta kävin Minean kanssa Terveystalolla. Tyttö on jollain tasolla köhinyt nyt jo kolmatta viikkoa, eilen yskänpuuskat oli niin rajuja että oksennus meinasi tulla, joten ajateltiin että olisi hyvä käydä kuunteluttamassa keuhkot. Mitään normaalista poikkeavaa ei onneksi löytynyt, vaan diagnoosina oli pitkittynyt yskä – ihan sama juttu taisi olla viimekin vuonna näihin aikoihin, perussyksyä siis.

Raskausaikana jo otettiin Minealle vakuutus sen varalle että tarvittaessa voitaisiin käyttää yksityisen palveluja, mutta onneksi lääkärillä ollaan käyty yhteensä varmaan alle viisi kertaa! Tänäänkin päätin soittaa läheiselle terveysasemalle ettei tarvitsisi ajella kaupunkiin, mutta yllätyinkin kun meidät ohjattiin palvelusetelin turvin Terveystalolle. Täysin samoja lääkärinpalveluja siis näköjään käytetään riippumatta siitä maksanko käynnistä pari euroa vai vakuutuksessa monta sataa vuodessa! Onkohan mitään järkeä ottaa vakuutusta tälle tulevalle lapselle, kahdelta kun maksu lähentelisi jo tonnia vuodessa. Toisaalta taas huono karma varmasti iskee jos vakuutuksen jättää nyt ottamatta, ja sille olisikin tulevaisuudessa käyttöä.. Onko teillä vakuutukset vai onko kaikki toiminut kunnallisella puolella?

Minea oli lääkärissä superreipas, selitti lääkärisedälle omista tulevista synttäreistään, syntyvästä vauvasta ja ite kertoi miksi oli lääkäriin tullut. Lupasin palkkioksi Sokkarilta jonkun pienen lelun ja Minea halusi elämänsä ensimmäisen My Little Ponyn. Tästä se varmaan lähtee ja kohta on meilläkin kämppä täynnä pinkkiä muovihärpäkettä, joulupukin listalle nimittäin meni jo nyt ponilinna ja lisää poneja.

Loppupäivä meni sitten arvatenkin Rainbow Dashilla leikkiessä ja levitellessä leluja pitkin olkkaria, perusmeininkiä. Oon koittanut hankkia leluille kaikenlaisia säilytyslaatikoita, jotta siivoaminen olisi mahdollisimman helppoa, ja pakko sanoa että Ikea on ollut tässä suhteessa pelastus. Sieltä on hommattu kannellisia laatikoita pikkutavaralle ja isoja, kankaisia laatikoita pehmoleluille ja isommille muovitavaroille. Siivotessa ei tarvitse kuin heitellä kamat laatikoihin ja hyllytkin näyttää laatikoiden kanssa siistimmiltä kuin täynnä irtonaista tavaraa.

Minean jälkien siivoamisen lomassa ehdin taas vähän edistää lastenhuoneen valmistumista. Muutamat diy-projektit sain aika lailla valmiiksi ja viikonlopun aikana pitäisi kaikki loput huonekalutkin olla paikoillaan. Viimeistään sunnuntaina pitäisi tulla kuvia valmiista huoneesta tänne blogiinkin ja huomenna kirjoittelen taas raskauskuulumisia. Mutta ennen sitä, muistakaahan osallistua Lilla Companyn lahjakorttien arvontaan, vielä tänään ja huomenna ehtii!

HELPPOA ARKIRUOKAA: KANALASAGNE

Hyviä ja helppoja arkireseptejähän ei koskaan voi olla riittävästi, joten ajattelinpa joskus jakaa niitä täällä bloginkin puolella – jos joku saisi niistä vaikka helpotusta arjen ruokatuskailuihin. Itestä ainakin tuntuu että stressaavinta arjessa on ruokashow, keksiä mitä milloinkin syötäisi, suunnitella kauppakäynnit fiksusti ja yleensäkin jaksaa kokata mitään purkkihernekeittoa ihmeellisempää. Tuttu tunne?

Tää resepti saattaa joskus aikoja sitten ollakin jo näkynyt blogissa, mutta nyt kun satuttiin tänään kanalasagnea syömään niin laitetaanpa vielä uudemman kerran. On nimittäin tosi hyvää ja niin helppo että! Varioimalla voi tehdä kasvisversion, joskus oon kokeillut sipulia, paprikaa ja keaäkurpitsaa. Kaikki toimii ja lapsetkin tykkää!

Kana-pestolasagne

300-450g maustamatonta kanasuikaletta

1 sipuli

3rkl voita

3/4dl vehnäjauhoja

8dl maitoa

1prk aurinkokuivattutomaatti-tuorejuustoa

1prk punaista pestoa

9 lasagnelevyä

Paista kanat ja lisää loppuvaiheessa silputtu sipuli. Mausta mustapippurilla. Sulata toisessa kattilassa voi ja lisää joukkoon vehnäjauhot. Lisää myös maito, yleensä käytän vispilää apuna saadakseni sileän kastikkeen. Lisää tuorejuusto ja pesto ja anna kiehahtaa.

Aloita lasagnen kasaaminen kastikkeella, seuraavaksi 3 levyä, kanaa, kastiketta, 3 levyä jne. Päällimmäiseen kerrokseen levitä vain kastike. Paista 225 asteessa 30-45 minuuttia.

FIKSU MUKSU

Ennen lapsensaantia mietittiin joskus kavereitten kanssa sitä, miten äitit näkee omat lapsensa. Kouluista kuulee niin paljon niitä tarinoita vanhemmista, jotka ei millään voi käsittää että se oma kullanmuru olisi luokan kiusanhenki ja opettajien päänvaiva. Tai sitten ei suostuta uskomaan, että lapsella ehkä olisi tarvetta jonkinlaisille tukitoimille kun eihän meiän lapsessa mitään ”vikaa” voi olla. Sokeutuuko sitä äitinä lapsensa tekemisille, varsinkin jos tuhmasta käytöksestä huomauttaa joku ulkopuolinen? Onko se vähän kuin hyökkäys meiän kasvatustaitoja ja äitiyttä kohtaan, jos oma lapsi ei käyttäydy? Onko mun lapsi aina nätein ja fiksuin?

Mä ainakin myönnän, sorrun monesti ajattelemaan kuinka taitavasti Minea jotain tekeekään ikäisekseen, tai järjettömän käyttäytymisen ottaessa vallan tekisi mieleni ajatella hoidosta se noita oppii niiltä isommilta tytöiltä. Mutta eihän se niin mene, valitettavasti. Isommilta tytöiltä on opittu Robinin fanittaminen, into punailla huulia ihan jatkuvasti, mutta kyllä se kaikki muu on rajojen kokeilua – tai jatkuvasti toistuessaan meiän vanhempien laiskuutta puuttua tilanteisiin tarpeeksi napakasti ja järjestelmällisesti. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää vai mitä?

Vauva-aikana oli jopa kaveriporukalla joskus aika tulenarkaa puhua siitä mitä oma vauva osaa tai ei osaa. Perhekahviloissa joku ehkä pahoitti jo mielensä siitä, jos vahingossa iloitsit kovaan ääneen lapsen kehityksestä, etenkin silloin jos jonkun toisen vähän vanhempi lapsi ei kyseistä taitoa vielä hallinnut. What the hell, tottakai mä saan hehkuttaa ja olla ylpeä mun lapsestani, mielensäpahoittajia löytyy kaikkialta ja heille aihe on ihan sama, päivä on joka tapauksessa pilalla jos toisella menee paremmin kuin itellä! Älkää äitit missään nimessä sortuko vertailemaan, kaikki ne kuitenkin osaa suunnilleen samat taidot muutamaa vuotta myöhemmin.

Todellisuudessa mäkin toimin kuten moni muu, en kauheasti kysellyt vaikka olisi tehnyt mieli – ja vertailin! Tuoreena äitinä kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, että olisin voinut tiedustella jokaiselta vaunujen kanssa vastaantulevalta milloin teillä opittiin kävelemään, entä puhumaan, joko nukutte täysiä öitä jne. Ihan vaan siksi että kiinnosti niin pirusti, ei siksi että olisin päässyt vastaamaan että kyllä meillä jo tossa iässä osattiin laskea ja kirjoittaa. Ja siltikin, oon edelleen sitä mieltä, että meillä asuu aika fiksu muksu. Kymppiin laskeminen sujuu, usein tunnistetaan oikea käsi vasemmasta, kirjaimet kiinnostaa hurjasti, muisti on sata kertaa parempi kuin äitillä ja päättelykyky sitä luokkaa että pienet huijaukset vanhempien osalta ei ole enää onnistuneet ikuisuuteen. Puhumattakaan siitä, että kiinnostus uusien asioiden opetteluun on niin valtava, että jo nyt hirvittää kuinka ehdin mitään sitten kun näitä pyörii täällä meilläkin kaksin kappalein.

Yksi asia on ihan varma, se että vaikka Minea vielä opettelisi ekoja sanojaan ja olisi hiekkalaatikolla se kaikkien äitien kauhistelema kauhukakara, olisi tuo tyttö meille yhäkin kaikkein fiksuin ja hyvin käyttäytyvä, ainakin sille päälle sattuessaan! Ei kai oikeanlaisessa ylpeydessä mitään pahaa ole, mä ainakin aion jatkossakin iloita Minean saavutuksista yhtä suuresti Minean kuin muidenkin kuullen, mutta lupaan myös ymmärtää, ettei se oma lapsi ole aina oikeassa.

Asuuko teillä fiksuja muksuja vai tulevia täystuhoja?

 

P.S. Kuvat löytyi koneen kätköistä ja on otettu jo viime helmikuussa. Ei ihme että Minea näyttää niissä niin miniltä – ja nythän vasta sitten tajusinkin kuinka iso tuo tyttö jo nykyään on!