Mistä joulun tunnelmaa?

Parisen viikkoa sitten Minea täysin yllättäen totesi, että ”äiti, meillä ei ole täällä joulua ollenkaan”. Samaan hengenvetoon tyttö marssi olohuoneen kaapille ja alkoi lastata keittiön pöydälle kynttilöitä, vanerikuusen, edellisenä päivänä kauppareissulla ostetun hyasintin ja hoidossa askartelemansa enkelin. Jotain oli kuulema tehtävä, että meilläkin edes vähän näyttäisi joululta.

Minea oli ihan oikeassa sanoessaan, ettei tänä vuonna kotona tunnu joululta. Ei tunnu ei, ei kotona eikä muutenkaan, kun tämä joulu eletään välivaihetta, jolloin joulukoristeet saa jäädä varaston pahvilaatikoihin ja kuusi kauppaan. Suunnitelmissa on muutenkin viettää aattoa sukulaisten joulupöydässä, joten leivottuakaan ei tule ja niin jää pois myös ne ihanat viikonloppupäivät, jolloin leivotaan yhdessä Minean kanssa herkkuja pakkaseen, juodaan glögiä ja samalla luodaan tunnelmaa kuuntelemalla jouluradiota. Jouluihmisenä olen huomannut, että jopa aattoakin tärkeämpää on aika ennen joulua ja ne rentouttavat jouluvalmistelut kuten laatikoiden tekeminen tai erilaisten koristeiden askarteleminen. Ehkä juuri siksi joulu ei tänä vuonna tunnu tulevan ollenkaan, kun kaikki se joulukuun kestävä hössöttäminen jää pois. Hassua muuten, että se mikä useimmille tarkoittaa joulustressiä, on itselleni juuri se kaikkein tärkein tunnelmanluoja ja ehdottomasti kaiken vaivan arvoista.

jouluko-img003

Maanantaina kävimme Kertun luona etsimässä kadotettua joulutunnelmaa, ihanaa että ystävillä pääsee fiilistelemään joulukoristeita ja kynttilänvaloa. Meidän pienet isot pojat olivat jopa leikkivinään toistensa kanssa ja me äitit vieressä huokailimme sitä, miten haikeaa ja samaan aikaan ihanaa on huomata ajan menevän vauhdilla eteenpäin. Viime vuonna joulukin elettiin lähinnä Minean ilon ja onnen kautta, mutta nyt Nooakin on jo siinä iässä, että ymmärtää niin paljon enemmän. Taisin vuosi sitten sanoa samaa, mutta silläkin uhalla että toistan itseäni, totean joulun olevan nykyään itsellenikin jopa aikaisempaa tärkeämpi kun mukana juhlimassa on kaksi maailman tärkeintä, Minea ja Nooa. Jos lasten saaminen muuttaa arkea, niin kyllä se on myös muuttanut ajatukseni juhlankin suhteen eikä joulukaan olisi itselleni enää mitään ilman lapsia.

jouluko-img002

jouluko-img005

jouluko-img004

jouluko-img001

Kahden viikon päästä joulu varmasti tulee, mutta mietin vain, osaanko silloin nauttia kun nyt ainakin tuntuu enemmänkin siltä, että voisin pikakelata elämämme ensi vuoden jouluun ja siihen, kun jälleen voimme jatkaa omassa kodissa omien jouluperinteiden luomista. Lupasin Minealle (tai ehkä enemmän itselleni) että ensi vuonna joulu aloitetaan jo lokakuussa, ja valojen ja koristeiden määrä tulee olemaan lähemmäs ylitsepursuavaa jenkkityyliä kuin muuten rakastamaani minimalismia. Jossain on otettava kiinni tämän vuoden menetetty joulu, joten jospa ensi vuonna sitten tekisi kaiken liioitellusti, vähintäänkin tuplana?

Lähes tavallinen sunnuntai muiden joukossa

Isänpäivä, äitienpäivä, tyttöjen päivä, roosa nauha -päivä, kummilasten päivä, nenäpäivä – oli kyseessä mikä tahansa juhlapäivä, tulisi meidän koittaa muistaa ajatus näiden päivien takana muulloinkin kuin vain silloin, kun kalenteri niin näyttää. Kyllä meilläkin isi eilen sai ihan erityistä huomiota lapsilta, kun aamu aloitettiin antamalla niin itse tehtyjä kuin ostettujakin lahjoja, mutta tosiasia on se, että noille molemmille pienille oma isi on maailman tärkein, viisain ja komein mies koko maailmassa, ihan joka päivä. Isin ollessa kotona kaksi pientä silmäparia seuraa jokaista liikettä tarkkana, silloin vain isi kelpaa syliin ottajaksi ja nukuttamaan ja isin huomiosta kilpaillaan keksimällä kaikenlaista hassua – tai joskus jopa jotain sellaista, jonka varmasti tietää olevan kiellettyä ja pakottavan isin keskeyttämään kaiken muun meneillään olevan. Ei mene päivääkään etteikö lapset kyselisi isin perään heti aamulla herätessään tai etteikö Minealla olisi kymmeniä juttuja kerrottavana isille hoidosta tultuaan.

isanpaiva-img008 isanpaiva-img007 isanpaiva-img006

Vaikka isänpäivänä isejä yleensä hemmotellaan, niin meillä Minean tulkinta päivästä oli se, että isi saa tehdä lasten kanssa ihan kaiken. Eikä yhtään hullumpi ajatus sinänsä, koska mitä isyyden tai äitiyden juhlinta muuten olisi kuin sitä, että saa olla onnellinen siitä mahdollisuudesta, joka meille vanhemmuuden myötä annetaan. Vanhemmuudessa jos missään sitä tajuaa, mitä tosirakkaus tarkoittaa, kun väsyneimmilläsikin huomaat leikkiväsi piilosta esikoisen kanssa tai kerta toisensa jälkeen asetat lastesi hyvinvoinnin omasi edelle. Puhumattakaan vanhemmuuden mukanaan tuomasta vastuusta, velvollisuudentunnosta ja uhrautumisesta tai siitä, miten voi olla mahdollista että lapsi ottaa niin paljon ja siltikin antaa vähintään triplasti enemmän takaisin. isanpaiva-img005 isanpaiva-img004 isanpaiva-img003 isanpaiva-img002 isanpaiva-img001

Isänpäivä oli meillä kuin mikä tahansa vapaapäivä, heräsimme kaikki neljä samasta sängystä, kävimme brunssilla ja pulkkamäessä ja lapset kinastelivat siitä, kumman vuoro oli päästä isin polvelle lentokoneeseen. Vaikka isänpäivä on yksi vuoden tärkeimmistä päivistä, totesin hiljaa mielessäni, ettei meidän lapset tarvitse erityisiä päiviä isiä varten, koska isi on näille kahdelle supersankari ihan joka päivä.

Aikaa kahdestaan

Niin, mitä se oikein edes on? Perhehetket, viikonloppusuunnitelmat lasten kanssa ja äititreffit lapsiporukalla on viime aikoina (vuosina!) tulleet aika paljon tutummiksi kuin miehen kanssa kaksin vietetyt romanttiset illat, tai ylipäätään kahdenkeskinen aika kotona ilman lapsia. Taidan olla sitä äitityyppiä, joka ei osaa vaatia aikaa itselleen, vaikka samaan aikaan voi arjessa pää räjähdellä ja hermoja kiristää, koska kaikki aika tuntuu menevän lasten kanssa paikasta toiseen juostessa tai ihan vaan kotona ollessa ja kotitöitä tehdessä. Ihan lähipiirissänikin on niitä äitejä, jotka harrastavat säännöllisesti, tekevät asioita oman hyvinvointinsa eteen ja mikä melkein yhtä suosittua, on niitä aviopareja, jotka järjestävät lapsille hoitopaikan mummolasta, jotta itse pääsisivät syömään, elokuviin tai viikonloppuna bändin keikalle. Yleensä niinä kertoina kun meidän lapset on olleet hoidossa, on meillä ollut ystävän häät tai muut juhlat, joissa lapset eivät ole iltaan saakka olleet mukana. En tiedä, missä mättää, ehkä siinä, että olen tainnut kehittää itselleni ajatusmallin, jonka mukaan sallin itseni viedä lapseni hoitoon vain jos kalenteri näyttää jotain ”pakollista” ennaltasovittua menoa. Se, että lapset olisivat hoidossa parisuhdeajan takia, kuulostaa enemmän kerran vuodessa -jutulta kuin joltain, jonka voisin ottaa tavaksi. Saattaa olla, että kuvittelen hoitoviikonloppujen olevan rajallinen määrä päiviä vuodessa, ja ne päivät jolloin tätä mahdollisuutta haluaa käyttää, on säästettävä niihin ybertärkeisiin menoihin, jolloin hoitopaikalle on ihan todellista tarvetta. Saattaa kuulostaa periaatteessa ihan järkevältäkin, paitsi kun tosiasiassa meidän lapsille olisi hoitopaikka tarjolla vaikka ympäri vuoden.leffassa-img001

On niitä poikkeuksiakin tähän sääntöön, sillä viime viikonloppu oli siitä erikoinen, että kahdenkeskistä aikaa oli tarjolla niin Nikon kuin Mineankin kanssa. Olin sopinut lasten hoidosta vanhempieni kanssa, jotta pääsisimme ekaa kertaa molemmat Nikon kanssa raksalle lauantaina. Tietynlaista laatuaikaa ja parisuhteeseen panostamista sekin, että yhteistyöllä hioimme ja lakkasimme kymmenen vanerilevyä valmiiksi odottelemaan tämänviikkoista asennusta – ja minä kun kuvittelin, etten tässä taloprojektissa pääsisi tekemään mitään muuta kuin lastenhoitoa. Ehkä olisimme voineet käyttää päivän tehokkaamminkin, mutta raksapäivä oli poikkeuksellinen verrattuna normaalitilanteeseen, jossa sovimme päivän aikana whattsappissa talolla tapahtuvista asioista ja muista viikon juoksevista aikatauluista, sekä huikkaamme toisillemme oviaukossa moikat ennen töihinlähtöä. Tätä se talon rakentaminen taitaa monilla muillakin jonkin aikaa olla, jostain on tingittävä, jotta johonkin muuhun voi panostaa.

leffassa-img002

Samaan viikonloppuun mahtui myös Minean kanssa vietettyä laatuaikaa leffateatterissa Tatun ja Patun toilailuja seuratessa. Ehdottelin Minealle Tatua ja Patua jo aiemmin, mutta silloin elokuva ei saanut juurikaan kannatusta, mutta lopulta kun Laura ehdotti yhdessä elokuviin menemistä, vei kaverin seura voiton, ja Mineakin kiinnostui ajatuksesta. Tatun ja Patun seikkailuja pitkin Helsingin katuja seuraili loppujen lopuksi sen verran mielellään, että elokuva sai kehut koko porukalta, niin myös Minealta, ja tänään käytiin kirjastosta vielä lainaamassa yksi Tatu ja Patu -kirjakin iltalukemiseksi. Suurin osa elokuvan vitseistä taisi kuitenkin enemmän naurattaa mua kuin Mineaa, koska ihan kaikki viittaukset joulun perinteisiin tai muuten vain elämän realiteetteihin ei auenneet Minealle. Minean mielestä kuulosti ihan järkevältä paistaa hyasintteja uunissa ja ripustaa kranssi kaulaan, puhumattakaan siitä etteikö Helsingin slangilla voisi kaveria moikata huikkaamalla tsufet yläfemman kanssa. Nykyään se ehkä tuntuukin olevan enemmän poikkeus kuin sääntö, että lastenelokuviin ujutetaan huumoria kaikenikäisille, vai oonko mä vaan nähnyt pelkkiä angry birdsejä ja risto räppääjiä viime aikoina? Joko te muuten olette käyneet leffassa katsomassa Tatua ja Patua, mitä tykkäsitte? Mainoksissa näytti vilahtavan muutama muukin kiva jouluaiheinen lastenelokuva, joten meillä on tiedossa ainakin vielä yksi leffareissu ennen joulua.

1 12 13 14 15 16 17 18 52