Onnellisia ruuhkavuosia

Arvatkaapa, mikä on meidän lasten mielestä yksi parhaista asioista? Se, kun joko isi tai äiti on käynyt ruokakaupassa ja pääsee jännityksellä purkamaan ruokakasseja ja katsomaan, löytyykö kassista omia herkkuhedelmiä tai jugurttia. Toinen ilon aihe on tyhjät pahvilaatikot, joista on mahtavaa rakentaa majoja ja erilaisia linnakkeita. Onni ei siis todellakaan ole kovin isoista asioista kiinni, vaikka itse usein erehtyykin suunnittelemaan elämäänsä vähän suuremmilla harppauksilla kuin pahvilaatikkotalot tai päivän ruokalista. Ensin opiskelut, sitten töihin, toivottavasti lapsia, joskus ehkä oma talo.. Taidan olla suunnitellut elämäni isoja linjoja jo melko aikaisessa vaiheessa, ja nyt kun katsoo taaksepäin, niin juuri niinhän se on meillä sattunut menemäänkin. Tiedän, ettei elämää voi etukäteen sanella, ja onhan meilläkin näiden vaiheiden väliin mahtunut kaikenlaista, mutta on silti todettava, että kyllä mä koen olevani hemmetin onnekas – ja onnellinen. Jo se riittää, että perusasiat on kunnossa, mutta sen lisäksi meidän perhe on saanut paljon, kun ympärillämme on ihania ystäviä, saamme pian muuttaa uuteen omaan kotiin ja kaiken lisäksi on työpaikat, mahdollisuus tehdä itselleen tärkeitä asioita ja positiivinen elämänasenne. Mitä muuta sitä enää voisi edes toivoa?

Mielestäni on jokseenkin hassua, että me suomalaiset sanomme kel onni on, se onnen kätkeköön, ja muutenkin vastoinkäymiset, ei niinkään ilon aiheet, on usein se yhdistävä tekijä, joka saa ihmiset tiiviimmin tukeutumaan toisiinsa. Naapuria kadehditaan, avointa onnellisuutta katsotaan pahalla eikä toisen onnistumisista osata aina iloita aidosti. Huomaan muuten itsekin joskus miettiväni, mitä blogiin voi onnellisuudesta kirjoittaa ilman että kukaan pahoittaa mieltään, vaikka toisaalta se on täysin järjetöntä, kun ajattelee että kaikkien meidän elämään kuuluu myös surullisia ja vaikeita asioita, ihmiset vain tuovat niitä esille jokainen omalla tavallaan. Kadehtiminen on jotain sellaista, josta haluaisin itsekin päästä kokonaan eroon, ja ehkä ainoa tie siihen on olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä elämässään on?

Tänä vuonna haluan ystävien, perheen ja hyvinvoinnin lisäksi keskittyä olemaan onnellinen, ja sitähän se hyvinvointikin suurimmaksi osaksi on! Meillä on perheenä elämässä kaikki, mitä olen koskaan voinut toivoa enkä rehellisesti sanottuna juuri nyt halua mitään muuta. Olla tyytyväinen, siinäpä se kaiken onnellisuuden lähtökohta on, eikä se missään nimessä tarkoita että täytyisi tyytyä vähempään kuin haluaisi. Enemmänkin kyse on varmasti siitä, että osaa keskittyä hyviin asioihin huonojen sijasta ja oppisi olemaan vertailematta itseään muihin. Pienet lapset on tässä ihanan taitavia, sillä heille toisen kannustaminen ja itseensä luottaminen tulee luonnostaan, ja jos toinen on jossain taitavampi, se sanotaan spontaanisti ja toista ihaillen. Siitä on syytä pitää kiinni mahdollisimman pitkään, ja muistaa, että se onnellisuus on hyvin pienissä asioissa – kuten nyt vaikka siinä kauppakassin purkamisessa tai kuten itselläni tänään, vähän paremmassa lounaassa.

Postauksen kuvat liittyvät asiaan, sillä lasten suosikkeihin kuuluu myöskin kylvyn jälkeen tallustella pyyhkeet päällä äitin tai isin halittaviksi. Kuvien pyyhkeet ja shampoot on saatu ihanalta, sydämellisen aidolta Martinalta Pikkuvaniljasta. En yhtään ihmettele, että näihin nallepyyhkeisiin on mukava kietoutua, ne nimittäin on kuin karhun halaus kaikessa pehmeydessään!

Ajatuksia rakastamisesta

Joskus ennen aikaa blogin tai muiden sivutöiden luin melko paljon kirjoja, selailin iltaisin lehtiä ja seurasin aina jotain yhtä tv-sarjaa kerran viikossa – toisin sanoen aikaa kaikelle extralle oli suhteellisen paljon, äitiydestä huolimatta. Vähitellen blogi tuli ja vei muut harrastukset (paitsi satunnaisen lenkkeilyinnokkuuden), kirjat jäi ja sarjojen seuraaminen nykyisin tarkoittaa Netflix-maratoneja kipeänä tai lasten käydessä ukkilassa. Jouluna kuitenkin tein poikkeuksen, passitin äitini kirjastoon ja tein paluun kirjojen maailmaan lukemalla yhden koskettavimmista ja hirveimmistä kohtaloista. Olin jo useamman vuoden ajan aikonut lukea Johanna Ervastin Jäähyväiset Einolle, mutta mielessäni käyty kamppailu siitä, onko tämän kirjan lukeminen mieltä avartavaa vai pelkästään masentavaa, ei johtanut mihinkään lopputulokseen, ja kirja unohtui ajan myötä. Nyt kertomuksen luettuani voin todeta, että kirjan tapahtumat jää mieleen pyörimään ikävällä tavalla, ja taisin juuri todeta, että lapsille hankitut kalliit vakuutukset tulee meilläkin olemaan jatkossa aiempaa kovemmalla käytöllä. Ihan vain varmuudeksi.

gugguuntakit-img007 gugguuntakit-img006 gugguuntakit-img005

Jäähyväiset Einolle on tositapahtumien kuvaus, kertomus siitä, kuinka lapsensa voi menettää yhdessä yössä. Toki sitä jokainen vanhempi joskus pelkää oman lapsensa turvallisuuden tai hyvinvoinnin puolesta, niin olen itsekin tehnyt kaksi ennenaikaista lasta synnyttäneenä ja monta kuumetautia vierestä katsoneena, mutta positiivisena luonteena osaan aina kääntää huolet kyllä tässä parhain päin vielä käy -ajatteluksi. Ehkä sen takia annan lasten usein touhuta hyvinkin vapaasti, kokeilla vaikeita ja hurjiakin temppuja ja hyppyjä, pomppia sohvilla ja sängyillä, kiivetä itse syöttötuoliin, juosta, kokeilla ja erehtyä. En osaa huolestua pienistä, lääkäriin vien vain pitkittyneissä taudeissa ja pienet kolhut otsassa eivät saa ensimmäisenä ajattelemaan aivotärähdystä. Mutta mitä sitten jos. Jos jotain sattuisikin, tiedän etten voisi koskaan unohtaa tai olla ajattelematta, olisiko varovaisuudella kaiken voinut välttää. Mikä on uhkarohkeaa ja mikä liioittelua? Miten luottaa elämään mutta silti toimia riittävän varovaisesti? Mitä ylipäätään tarkoittaa sana riittävästi kun kyse on lapsista? Maalaisjärjellä pääsee varmasti hyvin pitkälle, mutta entäs kun meillä kaikilla se maalaisjärki on niin hyvin erilainen?

gugguuntakit-img003 gugguuntakit-img002 gugguuntakit-img001

Olen huomannut, että kahden lapsen äitinä olen varovaisempi kuin silloin kun huolehdittavana oli vain yksi, ja keskityin muutenkin ehkä hieman vähäpätöisempiin äitiyden puoliin (kuten siihen onko päiväunia varmasti nukuttu tarpeeksi tai sisältääkö vauvan ruoka lisäaineita). Toisen lapsen kohdalla tiesin jo ennen syntymää, millaisen paikan sydämessäni tämäkin lapsi tulee saamaan, ja tiesin että äitiys on tinkimätöntä rakkautta, jossa sitä tekisi kaikkensa lastensa puolesta. Vasta tässä syksyllä luin naisesta, joka raskaana ollessaan joutui päättämään, kumman hengen säästäisi, oman vai lapsensa. Päätös oli hänelle raskas mutta helppo, äiti synnytti terveen lapsen isänsä huolehdittavaksi. Silloin ajattelin itsekin, että en keksi mitään sellaista tilannetta, jossa en olisi valmis uhrautumaan lasteni puolesta.

Kaikesta rakastamisesta ja kaikkensa antamisesta huolimatta sitä joskus väsyy arjessa niin että lapset jäävät kiireiden ja stressin jalkoihin. Aina ei jaksa leikkiä, kokata munakasta ihmeellisempää tai ulkoillakaan joka päivä, eikä siitäkään tulisi kokea syyllisyyttä. Harvoin sekään asettaa meitä vanhempina paremmuusjärjestykseen, kuinka kauan lasta on täytynyt yrittää ennen onnistumista, joten tuskin menettämisen pelkokaan tekee meistä sen enempää arjen sankareita, jos ymmärrätte mitä tarkoitan? Maailmalla tapahtuvat kauheudet eivät jätä meitä rauhaan, ja aion jatkossakin avartaa ajatteluani vuodattamalla kyyneliä toisten hirvittäville kohtaloille, mutta samaan aikaan on muistettava elää hetkessä, luottaa tulevaisuuteen ja luottaa etenkin siihen, että positiivisella ajattelulla kaikki näyttää paljon valoisammalta. Toivon todella, etten koskaan joudu katumaan luottamustani siihen, että kaikki aina järjestyy ja toivon, että tuleva vuosi on meidän perheelle seesteinen, jopa tylsä, jos se tarkoittaa turvaa, terveyttä ja arkista onnellisuutta.

Kumma juttu

Parin päivän ajan olen tässä ihmetellyt, miten on mahdollista hukata noin puoleksi vuodeksi se tunne, kun ei ole mitään tekemistä. Tekemisellä en tarkoita sitä, kuinka keittiö odottaa siistimistä, pyykit viikkaamista ja lattioilla leijailevat pölykoirat imuriin tarttumista, vaan tekemistä, joka alkaa kymmenen jälkeen lasten nukahdettua ja loppuu siinä puolenyön jälkeen. Tämä tiukka aikaväli on juurikin se oman (ja ah, niin tärkeän!) ajan paikka, jolloin alkaa armoton aikatauluttaminen töiden kanssa, kun kaikkea ei ehdi saada valmiiksi, mutta mahdollisimman paljon olisi tehtävä kuitenkin. Mutta nyt. Nyt olen maagisesti hivuttanut itseäni lomamoodiin niin että takaraivossa ei kummittele suurempia to do -asioita, tai vaikka niitä onkin, niin ne tuntuvat saavutettavissa olevilta. Ette kuule tiedäkään, kuinka sillä on eroa kuin yöllä ja päivällä – mentaalisesti tarkastella tekemättömien tehtävien listaa, ja tietää että kaikki se, mitä listalle olet kirjoittanut, on saavutettavissasi.

kaupungilla-img004

Monia muitakin asioita on tullut ihmeteltyä, kuten nyt vaikka sitä, miksi kukaan jaksaa roikkua vuodesta toiseen työpaikassa, jossa ei selvästikään viihdy ollenkaan. Tai sitä, miksi päätösten tekeminen on itselleni niin kovin hankalaa. Miksi rakentamisessa k-a-i-k-k-i kiva maksaa tonnin lisää? Miksi joka joulu jostain asiasta tulee yhtäkkinen hitti (kuten huonekuusi tai tänä vuonna erilaiset pelkistetyt kranssit)? Miten vajaa 2-vuotias voi viidessä minuutissa ehtiä niin paljon? Miksi ihmiset stressaantuvat joulusta? Voisin jatkaa listaa loputtomiin, sillä aikaa ihmettelemiselle on ollut tavallista enemmän Nikon ollessa raksalla illat ja mun hoitaessa molempien lasten nukutukset. Sitäkin olisi syytä ihmetellä, miten vajaa 5-vuotiaan nukkumaan saaminen voi olla niin vaikeaa, että prosessin aikana menee hermo niin nukuttajalta kuin nukutettavalta. Ehkä voisi kysyä myös, miksi 5-vuotiasta ylipäätään joutuu nukuttamaan, mutta huomaan vähät välittäväni tällaisista kysymyksistä nyt kun asumme tässä väliaikaisratkaisussa. Luulen ja toivon, että kaikki palaa jälleen vähitellen vanhoihin hyviin aikoihin sitten kun olemme kaikki asettuneet uuteen kotiin, ja ehkä kevään tullen itsellänikin on hieman enemmän energiaa panostaa erinäisiin, ei-niin-kiireellisiin asioihin kuten nyt vaikka niihin lasten uniin.

kaupungilla-img005

Jos vielä yhden lauseen saan varustaa kysymysmerkillä, niin haluan kysyä teiltä, mitä te eniten joulussa odotatte. Huvittavaa kyllä, mutta henkilökohtaisesti oma jouluni taitaa tänä(kin) vuonna pyöriä hyvän ruoan ja lasten touhujen ympärillä, ja voi olla että annan itselleni luvan aloittaa jonkun neulomisprojektin tai kirjan lukemisen, koska se jos mikä rentouttaa totaalisesti. Huomaatteko, kuinka jo siirrän ajatuksiani kohti joulun rentoilua, ja tottahan se on, aattoon on enää alle viikko!

1 11 12 13 14 15 16 17 52